5.11.2018
Kirkkohistorian dosentti Ville Jalovaara on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Suomen presidenttien suhteesta uskontoon ja Evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirjan parasta antia on ehkä presidenttien uskonnollisuus - esimerkiksi Kallio oli syvän uskonnollinen myös kulissien takana eikä vain julkisuudessa, ja Kekkonen arveli että eroaisi kirkosta ellei olisi presidentti - mutta se kertoo epäsuorasti myös uskonnonvapaudesta ja kirkon sidoksesta valtioon.
Vuoden 1919 hallitusmuodon mukaan presidentti nimitti piispat. Kirkkolaki tarkensi tätä niin, että kirkko järjesti sisäisesti vaalin, ja presidentti nimitti piispaksi jonkun kolmesta eniten ääniä saaneesta. Tämä oli selvin esimerkki presidentin vallasta kirkkoon nähden.
Useimmiten presidentti nimitti piispaksi eniten ääniä saaneen. Poikkeuksia oli kuusi, joista yksi arkkipiispa. Kaikissa poikkeuksissa nimitetty oli saanut toiseksi suurimman äänimäärän. Viimeisen kerran toiselta sijalta valittiin piispa vuonna 1974, mutta nimitysoikeus presidentiltä poistui vasta vuoden 2000 uudessa perustuslaissa.
Ståhlberg oli voimakkaasti uskonnonvapauden kannalla ja oli mukana uskonnonvapauslakia laatimassakin. Presidenttinä hän erotti viran ja uskonnon tiukasti. Jumalan siunausta hän ei toivottanut missään presidenttikauden puheessaan, ja jopa hänen piispan virkaanastujaisissa virkansa puolesta pitämänä puhe oli maallinen.
Paasikivi vaikutti suoraviivaisimmin kirkon sisäiseen opilliseen asiaan. Kun avioerot lisääntyivät sotien jälkeen, päätti kirkolliskokous että eronnutta ei vihitä ellei pappi katso siihen olevan "erittäin painavia syitä". Paasikivi ei kuitenkaan esitellyt tätä kirkkolain muutosesitystä, jolloin se ei päätynyt eduskunnan käsittelyyn ja asia raukesi.
Koivisto oli toisaalta vakaumuksellinen kristitty, toisaalta kirkon ja valtion kiinteän suhteen terävä kriitikko. Selvimmin tämä näkyi ns. arkipyhäepisodissa: kun mm. lauantaille siirretty helatorstai haluttiin palauttaa alkuperäiselle paikalleen, Koivisto allekirjoitti tosin lain, mutta siirsi sen voimaantuloa viidellä vuodella. Tilanne on nykyäänkin sama kuin Koiviston aikana: työaikalaki viittaa kirkkolakiin, joten kirkolliskokous epäsuorasti päättää kaikkia koskevista yleisistä vapaapäivistä.
Koiviston jälkeen myös Ahtisaari halusi esimerkiksi siirtää piispojen nimittämisen kokonaan kirkon omaksia asiaksi. Hänen kaudellaan tuomiokapitulien menot eli "piispan palkka" siirrettiinkin valtiolta kirkolle, ja piispojen nimitysoikeutta ei enää häntä seuranneella Halosella ollut. Toisaalta Ahtisaari toivotti Jumalan siunausta uudenvuodenpuheidensa lopussa.
Yksityiskohtana todettakoon, että hallitusmuotoa säädettäessä kaksi kansanedustajaa ehdotti presidentiksi voitavan valita vain kirkon jäsenen. Ehdotusta ei hyväksytty.
Kirja on hyvin laadittu ja kevytlukuinen. Toisaalta lähdeviitteet ovat paikallaan niitä varten, jotka haluavat tutustua asiaan syvemmin.
Uskonnonvapauden näkökulmasta presidenttien suhde vähemmistöuskontoihin olisi kiinnostava lisä. Aihetta sivutaan erityisesti Mannerheimin ja ortodoksisuuden osalta, mutta kirjan pääasioihin se ei kuulu.
Kirjaa myyvät esimerkiksi Kristillinen kirjakauppa ja Adlibris.