1.12.2020
Itä-Suomen yliopistossa tarkastettiin marraskuun lopulla Aarne Ylä-Jussilan väitöskirja Heimo, uskonto ja isänmaa - Kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944. Väitöskirjan perusteella ylipäällikkö oli paremmin uskonnonvapauden kannalla kuin osa alaisistaan.
Koko kiista on koskenut Evankelis-luterilaisen ja Ortodoksisen kirkon keskinäistä kilpaa. Uskontokuntiin kuulumattomat mainitaan, mutta muista uskontokunnista väitöskirjassa kerrotaan "Muiden uskontokuntien kuin luterilaisen ja ortodoksisen kirkon toiminta Itä-Karjalan sotilashallintoalueella tuli [sotilashallinnon kirkollisasiaintoimiston päällikkö] Kuoppalan mukaan toistaiseksi estää, koska sotilashallinnon aikaisena siirtymäkautena olosuhteet olivat sellaiset, ettei muiden uskontokuntien toiminta alueella ollut suotavaa.Hänen mielestään kansankirkkojen oikeus toistaiseksi toimia ainoina uskontokuntina Itä-Karjalassa oli perusteltua, koska niillä oli Suomen uskonnonvapauslain mukaan 'eräänlainen etuoikeutettu asema'."
Uskontoa nidottiin sota-aikana osaksi kansallista identiteettiä, ja varsinaisen uskonnollisen motiivin lisäksi tarkoitus oli saada Itä-Karjalan väestö "suomalaistettua". Kirjassa näitä linjoja kutsutaan suursuomalaiseksi luterilaisuudeksi ja suurkarjalaiseksi ortodoksisuudeksi.
Miehityksen alkuvaiheissa monet aktiiviset luterilaiset pyrkivät enemmän tai vähemmän voimakkaasti korostamaan luterilaisuutta ja esimerkiksi kokonaan ortodoksisten perheiden lapsiakin kastettiin luterilaisin menoin.
Mannerheim halusi toisin ja oli tuonut tämän ilmi jo vuonna 1941. Varsinainen muutos tapahtui keväällä 1942, jolloin hän antoi selkeän käskyn asiasta. Käskyn perusteella laaditun ohjeen mukaan mm. väestölle tuli tehdä selväksi, "että uskontokuntiin liittymällä ei saavuteta mitään etuja tai suosituimmuusasemaa suomalaisen esivallan edessä.". Papiston tuli huolehtia, että liittyminen tapahtui vain vakaumuksen perusteella, eikä saanut harjoittaa "uskonnollista kiihotusta". Uskontokunnasta tuli myös voida erota.
Toisaalta Mannerheimin ohjeissakaan ei vielä sallittu alueella muiden Suomessa toimineiden uskontokuntien toimintaa. Uudet uskontokunnat olisi voitu sallia sotilashallintokomentajan luvalla, mutta ainakaan väitöskirja ei kerro lupia edes anotun.