Vanhin tytär ehti käydä kahdessa suomenkielisessä päiväkodissa pääkaupunkiseudulla. Jouduin jonkin verran puolustamaan hänen oikeuttaan päivähoitoon ilman uskontokasvatusta mutta asia tuntui hoituvan enimmäkseen ilmoituksena. Uskonto ei hänen mielestäni korostunut mitenkään ja ei-kristilliseen vakaumukseen osattiin tuolloin 1990-luvulla suhtautua melko luontevasti ja myös asiaan kuuluvan vakavasti sekä kunnioittavasti.
Nuoremmat lapset, kaksoset, olivat päiväkodissa vuosituhannen taitteessa. Heidän ruotsinkielisessä päiväkodissaan valitettavasti asiat eivät ole sujuneet yhtä vaivattomasti. Uskonnollista ohjelmaa oli päiväkodin juhlissa enemmän kuin suomenkielisellä puolella ja sitä pidettiin itsestäänselvyytenä. Itse en ole koskaan pitänyt ns. "nipottamisesta", joten en puuttunut asiaan. Joitakin Jeesus-juttuja, joista nämä pikkulapset eivät tietenkään mitään tajunneet, ilmaantui lastemme puheisiin, vanhemmilta ei missään vaiheessa kysytty kantaa ko. asioihin. Kirkkovierailuja oli myös keväisin ja ennen joulua ilman, että asiasta olisi mitään kyselty, ilmoitettiin vain. Yleensä valitsin tavakseni viedä ko. päivinä lapset vasta iltapäiväksi hoitoon.
Sittemmin työaikatauluni mutkistui entisestään: lasteni takia siirsin töitäni yhä enemmän illasta päivätunneiksi. Erään kirkkovierailun yhteydessä siksi tuskastuin. Soitin edellisenä päivänä päiväkodin johtajalle ja sanoin, etteivät lapseni lähtisi seuraavana päivänä kirkkoon (olinhan jo monta kertaa maininnut, etteivät he kuuluneet mihinkään uskonnolliseen yhteisöön). Johtaja ehdotti, että toisin lapset taas hoitoon vasta kirkkovierailun jälkeen. Minä sanoin, ettei se tällä kertaa ole mahdollista, koska joutuisin itse hankkimaan itselleni sijaisen. Johtaja taas sanoi, ettei voi auttaa asiaa, koska päiväkodissa ei ollut henkilökuntaa huolehtimassa kirkkovierailuun osallistumattomista lapsista. Ko. päivänä olin tarpeeksi huonolla tuulella, että jaksoin ilmoittaa kohteliaan tiukkaan sävyyn, että lapsillani oli oikeus saada päivähoitoa ilman kristinuskoa. Kerroin, että hoidon järjestäminen itse vaatisi kohtuuttomia ponnistuksia. Huomautin myös, että olin ilmoittanut asiasta riittävän ajoissa ja riittävän monta kertaa (olin mm. kirjoittanut asian selvästi kaikkiin mahdollisiin henkilötietolomakkeisiin - kysyttiin sitä tai ei- ja maininnut siitä aina, kun asia mitenkään on ollut ajankohtainen). Johtaja oli selvästi närkästynyt ja vaivautunut mutta soitti minulle noin puolen tunnin kuluttua ilmoittaakseen, että asia oli hoidettu kuten toivoin. Joka tapauksessa: jouduin olemaan "ikävä ihminen".
Seuraavaksi asia tuli ajankohtaiseksi esikoulussa. Nuori ja mukava esikoulun opettaja haastatteli vanhempia lapsia koskevassa tapaamisessa. Uskonto tuli esille. Kerroimme taas selvästi, ettemme toivo lapsiemme osallistuvan uskonnolliseen toimintaan. Opettaja näytti suhtautuvan asiaan ymmärtävästi ja kunnioitavasti. Kun tuli ensimmäiseen joulujuhlaan valmistautumisen aika, ko. opettaja kysyi asiaan kuuluvan tunnollisesti, saisivatko lapseni osallistua Lucía-päivän ohjelmaan. - Tietysti saivat: suomenruotsalainen perinne - ja mikä voi olla pikkutytölle hienompaa, kuin kulkea kimmaltelevat seppeleet päässä ja pojalle oli luvassa jotain muuta yhtä hohdokasta. Seuraavaksi kysyttiin joulujuhlasta: saisivatko lapset osallistua esikoulun ja ala-asteen yhteiseen joulujuhlan joulukuvaelmaan. Roolitkin olivat jo selvillä: tyttö saisi olla enkeli ja poika paimen. Minä en voi olla niin julma, että kieltäisin esiintymishaluisilta lapsiltani tällaisen glamourin. Totta kai he saisivat. Tällä kertaa uskalsin kuitenkin huomauttaa, että tuskin olisi ollut mahdotonta tai edes vaikeaa kehittää jotain neutraalimpaa ohjelmaa kaikille yhteiseen joulujuhlaan. Juhlaan osallistuu, nykyisin jo aika monikulttuurisessa Suomessa, eri uskontojen edustajia ja uskonnottomia. Kiltti esikoulun opettaja ei tuntunut edes ymmärtävän, mistä puhuin. Olin hiukan ärsyyntynyt.
Todella ärsyynnyin, kun seuraavaksi kysyttiin, haluanko että lapseni osallistuvat KOULUSSA JÄRJESTETTÄVÄÄN JUMALANPALVELUKSEEN vai haluanko heidän odottelevan sen päättymistä toisessa tilassa. Miltä tuntuu sosiaalisesti suuntautuneista lapsista, kun heidät ilman ymmärrettävää syytä siirretään kollektiivisen, tässä tapauksessa vielä aika pienen ja tiiviin yhteisön, toiminnan ulkopuolelle? Miksi näin pitää järjestää asiat? Mikseivät kirkolliset menot voi pitäytyä kirkko- tms. rakennuksissa, joita tässä maassa on yllin kyllin? En enää muista, kuinka asia ratkaistiin mutta jouduin joka tapauksessa esittämään ko. kysymyksen melko kärkevästi saamatta mitään vastakaikua.
Teksti kirjoitettu 20.11.2004.
Anna palautetta