Katsomusten etuoikeuksien hierarkia
Valtionkirkot ja mm. niiden verotusoikeus ovat selkein esimerkki katsomusten eriarvoisuudesta, mutta sen lisäksi kaikilla kristillisillä suuntauksilla on joitakin etuoikeuksia muihin uskontoihin nähden. Kaikilla uskonnoilla on lisäksi etuja ei-uskonnollisiin katsomuksiin verrattuna.
Katsomusten etuoikeuksien hierarkia
Kaikilla katsomusryhmillä ei ole erityisiä etuja muihin aatteellisiin ryhmiin, harrastusryhmiin yms. nähden. Ateistiyhdistys ry ja Kissojen katastrofiyhdistys ry pelaavat samoilla säännöillä.
Mitä tahansa aatetta, oppia, katsomusta jne. edustava ryhmä voi muodostaa yhdistyksen. (Nimi voi olla myös 'klubi', 'lippukunta' tms, mutta lain kannalta kyseessä on yhdistys.) Silloin ryhmästä muodostuu oikeushenkilö, joka voi esimerkiksi hallita omaisuutta tai solmia sopimuksia. Uskonnotkin voivat toimia yhdistyksinä: esimerkiksi helluntailiikettä voi pitää myös omana uskontonaan, mutta se on halunnut jäädä pääosin yhdistysmuotoiseksi.
Uskonnolliset aatteet voivat halutessaan rekisteröityä erillisen yhteisömuodon, rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan, alle. Tästä seuraa tukku oikeuksia, mm:
Etuja ei tuo suoraan uskonnollinen aate, vaan hyväksyminen uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin. Ainakin wiccalaisuus on sekä ulkopuolelta katsoen että wiccalaisten itsensä mielestä uskonto. Wiccaa ei kuitenkaan hyväksytty rekisteriin, joten sillä ei edellä olevia etuja ole. Teosofit taas katsovat ettei teosofia ole uskonto, ja toimivat yhdistysmuotoisena.
Kristillisillä ryhmillä on muihin uskontoihin nähden yksi konkreettinen ja yksi symbolinen etu:
Tämän lisäksi esimerkiksi 2004 Aasian tsunamin uhrit kotiutettiin ekumeenisen (s.o. yhteiskristillisen, ei pelkästään valtionkirkkojen) hartaushetken saattelemina, ja sisällissodan muistotilaisuuksista joidenkin osana oli ekumeeninen jumalanpalvelus.
Suomen laki ei sisällä mainintaa kristillisistä uskontokunnista, eikä määrittele mikä on kristitty. Käytännössä esimerkiksi Yleisradio lähettää valtionkirkkojen ja niitä opillisesti melko lähellä olevien ryhmien (mm. metodistit ja helluntailiike) jumalanpalveluksia; laki puhuu pelkästään "hartausohjelmista". Kristityiksi ei tässä yhteydessä lasketa mm. Jehovan todistajia ja mormoneja. (Uskonnonvapaus.fi ei ota kantaa siihen mikä on oikeaa kristinuskoa.)
Päiväkotien uskontokasvatus, siltä osin kuin sitä syksyn 2015 lainmuutoksen jälkeen yhä on, on ehkä eniten kristillinen etuoikeus. Uskonnolliset päivänavaukset (ja aiemmin myös ruokarukoukset) eivät päiväkoti-ikäisillä sisällä teologisia painotuksia joilla baptistin ja adventistin opit eroavat toisistaan, vaan ovat yleiskristillisiä. Kirkkokäynnit tosin suuntautuvat käytännössä aina luterilaisiin kirkkoihin.
Jehovan todistajat oli erillisellä lailla vapautettu asepalveluksesta, eikä heidän siis tarvinnut suorittaa varusmies- eikä siviilipalvelusta. Tämä oli ainoa laki, jossa mainittiin nimeltä muu uskontokunta kuin jompikumpi valtionkirkko. Laki muuttui 1.4.2019, ks. uutiset aiheesta.
Valtionkirkon selkein määritelmä on valtioon ja kuntiin julkisen vallan toimijana rinnastuva nimetty uskonnollinen yhteisö. Esimerkki tällaisesta rinnastuksesta on vaikkapa kumotussa säädöksessä asevelvollisuudesta: "Asetuksella säädetään valtion, kunnan ja seurakunnan viran tai toimen haltijain - - vapauttamisesta reservin kertausharjoituksista ja ylimääräisestä palveluksesta".
Suomessa valtionkirkkoja on kaksi: ortodoksinen ja evankelis-luterilainen. Valtionkirkkojen tärkein etuoikeus on ehdottomasti verotusoikeus. Kirkollisvero rinnastuu täysin muihin veroihin ja on esimerkiksi ulosottokelpoista. Vähätuloisten mutta ei täysin tulottomien kautta valtio tukee kirkkoa, koska toimeentulotuki määräytyy tulojen perusteella ja tuloista lasketaan pois kirkollisvero, mutta ei uskonnollisen yhdyskunnan tai yhdistyksen jäsenmaksua.
Vuoteen 2015 saakka valtionkirkoille meni osuus yhteisöveron tuotosta. Nykyään Ortodoksinen kirkko saa suoraa valtiontukea noin 2,8 miljoonaa euroa vuodessa.
Sotilaspapit, joiden palkan maksaa Puolustusvoimat, ovat aina valtionkirkkojen pappeja. Vankilapapit ovat samaten joko luterilaisia tai ortodoksisia pappeja.
Valtionkirkkojen arkkipiispat voivat saada diplomaattipassin samalla tavoin kuin esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti.
Laista sinänsä seuraamatta valtionkirkoilta pyydetään tyypillisesti lausuntoa myös uskontoihin liittymättömissä asioissa. Näin tapahtui esimerkiksi äitiyttä koskevien säädösten muuttuessa.
Hierarkian huipulla on evankelis-luterilainen kirkko. Se on jopa mainittu suoraan perustuslaissa, toisin kuin pienempi valtionkirkko.
Evlut kirkolla on erityisenä velvollisuutena järjestää hautapaikka kaikille suomalaisille, myös muihin uskontokuntiin kuuluville tai kokonaan uskontokuntien ulkopuolisille. Kirkko saa valtionrahoituksen tähän tehtävään. Käytännössä kirkolle syntyy näin hautausmonopoli.
Sotilaspappien johtajana toimiva kenttäpiispa on aina evankelis-luterilaisen kirkon pappi.
Lähinnä symbolinen on evankelis-luterilaiselle kirkolle varattu tilaisuus antaa lausunto säädettäessä lakeja jotka koskevat sen kilpailijoita: "Kirkolle on varattava tilaisuus antaa lausunto säädettäessä asiasta, joka koskee kirkon suhdetta valtioon tai toisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin." (Kirkkolaki, 1. luku, 5 §) Lausunto on pakko pyytää, mutta Eduskunnan ei tarvitse ottaa sitä mitenkään huomioon.
Katsomusten jakaminen uskontoihin ja muihin ei ole epätasa-arvoa, vaan mahdollistaa erilaisen kohtelun helposti. Periaatteessa kohtelu voi olla myös uskontoja syrjivää: esimerkiksi vuoteen 2003 saakka uskonnollisten yhdyskuntien piti anoa erikoislupaa omistaa kiinteää omaisuutta.
Kuten epämääräinen "kristilliset suuntaukset" -ryhmä osoittaa, voi etuoikeuksia seurata myös ilman nimenomaista lakia. Mitään periaatteellista estettä ei ole sille, etteikö vastaavia muita etuoikeutettuja ryhmiä voisi muodostua. Lisäksi päätökset esimerkiksi kulttuurilehtituen myöntämisestä ovat nekin mahdollisesti epätasa-arvoisia: Katolisen kirkon Fides ei saanut tukea kun Romano Mission Romano Boodos sai; sittemmin millekään uskonnollisille lehdille ei ole enää jaettu tukea.
Vaikka edellä esitettiin viisiportainen hierarkia, on pääasiallinen ongelma silti selvä: Suomessa on valtionkirkot ja muut katsomusryhmät. Tämä on samalla ylipäänsä suurin uskonnonvapauden ongelma maassamme.
Katsomusten tasa-arvoa voi muuttaa kahdella tavalla: nostamalla hierarkiassa alempana olevia ylemmäs, tai pudottamalla etuoikeuksia pois. Vain viimeksimainittu vaikuttaa kokonaistulokseen. Jos esimerkiksi Katolinen kirkko saisi verotusoikeuden valtionkirkkojen tapaan, se lisäisi ortodoksien ja katolisten tasa-arvoa mutta tekisi samalla katoliset ja adventistit keskenään eriarvoiseksi ja lisäisi entisestään katolisten ja uskonnottomien eriarvoisuutta.
Muutoksia hierarkiassa voi tapahtua samaan aikaan kumpaankin suuntaan. Esimerkiksi väestökirjanpidon siirto valtiolle alkoi 1971 siten, että rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien jäsenet vietiin myös väestörekisteriin, ja jäljelle jäi kolme väestökirjanpitäjää: valtion väestörekisteri ja kaksi valtionkirkkoa. Vuonna 1999 väestökirjat siirrettin kokonaan valtiolle.
Toisaalta uskontojen valtionapu voi nostaa uskonnolliset yhdyskunnat periaatteessa hieman lähemmäs valtionkirkkoja. Samalla tavalla on toiminut ainakin symbolisella tasolla valtiopäiväjumalanpalveluksen muuttaminen ekumeeniseksi.
Teksti tarkistettu viimeksi 19.1.2024.
Anna palautetta