Uskonnonvapaus on perusoikeus, johon kuuluu vapaus uskoa, vapaus olla uskomatta ja valtion tasapuolinen suhtautuminen eri vakaumuksiin. Uskonnonvapaus ei edellytä valtion erityistoimia, ja esimerkiksi koulun velvollisuus uskonnon opetukseen ei ole uskonnonvapauden osa. Suomessa uskonnonvapauden suurimmat ongelmat ovat vakaumusten tasa-arvossa.
Uskonnonvapaus tai vakaumuksenvapaus voidaan jakaa kolmeen osaan: vapaus harjoittaa uskontoa (positiivinen uskonnonvapaus), vapaus olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen (negatiivinen uskonnonvapaus) ja valtion tasapuolinen suhtautuminen kaikkiin katsomuksiin.
Positiivinen uskonnonvapaus on se mitä uskonnonvapaudella yleisimmin ymmärretään. Saa rakentaa kirkon tai moskeijan, rukoilla, kertoa muille uskonnostaan, osallistua jumalanpalvelukseen ja niin edelleen. Jos kielletään Raamattujen levittäminen tai synagogan rakentaminen, rikotaan positiivista uskonnonvapautta.
Negatiivinen uskonnonvapaus on vapautta uskonnosta. Se tarkoittaa, että koulussa ei tarvitse osallistua jumalanpalvelukseen, varusmiehenä kenttähartauteen ja niin edelleen. Kun kristittyjä vainottiin 200-luvulla Rooman valtakunnassa, oli syynä negatiivisen uskonnonvapauden puute: kristittyjen oli kyllä sallittua palvoa omaa jumalaansa, mutta lisäksi kaikkien oli pakko palvoa keisaria jumalana.
Valtion tasapuolinen kohtelu tarkoittaa vakaumusten tasa-arvoa: mitään uskontoa ei suosita toisen kustannuksella, uskontoja ei suosita uskonnottomuuteen nähden eikä uskonnollisten järjestöjen toimintaa rajoiteta muita järjestöjä enempää. Esimerkiksi uskonnonvapauslaki ennen vuoden 2003 uudistusta rajoitti uskontokuntien oikeutta omistaa maata ja kiinteistöjä, ja syrji näin uskonnollista katsomusta.
Uskonnonvapaus on yksi perusoikeuksista eli perustuslain takaamista perustavanlaatuisia, kaikille ihmisille yhdenvertaisesti kuuluvista oikeuksia. Se liittyy muihin perusoikeuksiin monella tavalla. Uskontoja harjoitetaan yleensä ryhmässä, joten kokoontumis- ja yhdistymisvapaus on tärkeä. Kanta uskonnollisiin asioihin on yksi mielipide, mikä liittää uskonnonvapauden ja mielipiteenvapauden. Uskonnolliset julkaisut taas nauttivat sananvapauden suojaa muiden julkaisujen tapaan.
Perusoikeudet ovat kansalaisen suoja hallintoa vastaan. Demokraattisessa maassa valta on enemmistöllä, ja perusoikeudet suojaavat erityisesti vähemmistöä enemmistön mielivallalta. Suomessa luterilaisilla on enemmistö, joten uskonnonvapaus täällä suojaa erityisesti uskonnottomia ja muiden uskontojen kannattajia.
Uskonnonvapaus kertoo mitä hallinto ei saa tehdä: ei saa kieltää rukoilemasta, ei saa pakottaa rukoilemaan, ei saa suosia mitään vakaumusta. Uskonnonvapaus ei edellytä erillistä uskonnonvapauslakia eikä muitakaan erityistoimia valtiolta.
Oikeus oman uskonnon opetukseen yhteiskunnan ylläpitämissä kouluissa ei ole osa uskonnonvapautta, vaan erillinen oikeus. Kuten poliittinen vapaus tarkoittaa puolueille vapautta levittää aatettaan, mutta ei koulujen velvollisuutta opettaa minkään puolueen oppia, ei uskonnonvapauskaan tarkoita, että valtion tulisi tehdä jotain uskontokuntien puolesta.
Uskonnonvapaus ei ole rajoittamaton, kaiken muun lainsäädännön ohittava oikeus. Ristiriidat uskonnollisten tapojen ja maan lakien välillä ratkaistaan tapauskohtaisesti. Esimerkiksi rituaaliteurastus on Suomessa osittain sallittu säätämällä eläinsuojelulakiin tätä koskeva poikkeus. Poikien ympärileikkaukset on sallittu mutta tilanne on hieman epämääräinen varsinaisen lain puuttuessa; ks. uutisointia vuosilta 2006-2008 ja 2016.
Uskonnonvapaus ei myöskään kiellä yhteisöjä rajoittamasta uskonnon harjoitusta ja levitystä. Esimerkiksi kaupunki ei saa kieltää ovelta ovelle saarnaamista, taloyhtiö sen voi tehdä. Saa perustaa sellaisia yhdistyksiä, jotka edellyttävät jäseniltään jonkun uskonnon tunnustamista. Kauppias saa vapaasti soittaa virsiä kaupassaan, kunnan ylläpitämässä koulussa näin ei ole.
Suomen perustuslain 11 § määrittelee positiivisen ja negatiivisen uskonnonvapauden:
Uskonnon ja omantunnon vapaus
Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus.
Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.
Lisäksi perustuslain 6 § mukaan ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisia uskonnostaan ja vakaumuksestaan riippumatta. Suomi on myös hyväksynyt kansainvälisiä sopimuksia, jotka takaavat samat oikeudet.
Käytännössä positiivinen uskonnonvapaus toteutuu Suomessa hyvin. Negatiivisen uskonnonvapauden suhteen on puutteita: esimerkiksi vaikka koulun oppilaita ei pakoteta kirkkoon, voi opettaja joutua jumalanpalvelukseen oppilaidensa valvojaksi. Päiväkotien lakisääteinen velvollisuus uskontokasvatukseen poistui vuonna 2015, mutta käytännössä joissakin paikoissa tulee vieläkin erikseen pyytää lapselleen vapautus jumalanpalveluskäynneistä ja vastaavista.
Suurimmat puutteet ovat vakaumusten tasa-arvon suhteen. Isoin ongelma on evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon erityisasema. Perustuslaissa on suoraan mainittu Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki. Kummallakin valtionkirkolla on verotusoikeus, ja kumpikin kirkko mainitaan erikseen esimerkiksi koululaeissa. Pienempiä puutteita ovat esimerkiksi Yleisradion velvollisuus tuottaa kristillisiä hartausohjelmia mutta ei vastaavasti muiden katsomusten mukaisia ohjelmia sekä uskontokritiikin vapautta loukkaava jumalanpilkkalaki.
Teksti tarkistettu viimeksi 8.1.2024.
Anna palautetta